Tuulipukutollo Lyonin kaduilla

Kuten otsikkokin jo kertoo, olen edustanut ansiokkaasti kotimaatani asiankuuluvalla pukeutumisella. Tämä juttu juontaa juurensa siihen, kun päätin lähteä vähän lenkille puistoon, mutta vuokraemäntäni innoissaan höpötti että tänään näkyy muuten vuoret ja Mont Blanc hyvin, joten menepäs käymään Place Bellevuella ( aukio kaunisnäkymä vapaasti suomennettuna). Kuuntelin toki ohjeet asiaankuuluvalla tavalla tajuten ekasta risteyksestä vasemmalle. Siihen se taas jäi, paljon piti kääntyillä sinne ja tänne. No ei hätiä mitiä, käännyin ekasta vasemmalle ja sittenpä vaan päätin seikkailla ihan oma-aloitteisesti. Parasta uudessa kaupungissa aina onkin seikkailut, kun et tiedä missä olet ja miten olet sinne päätynyt.

Tietysti eksyin. Mun tuurilla keskelle Croix-Rousse- alueen keskustaa. Löysin kuuluisat Les Pentes de la Croix-Rousse- eli ikuisuuden kestävät matalat rappuset, jonka reunoilla on pieniä kauppoja ja kahviloita. Siellä sitten tepastelin tuulipuvussa hienostuneiden ranskalaisleidien keskellä. Päätin pistää elämän ranttaliksi, joten otin myös villisti kuvia kännykälläni kuin tosituristi konsanaan. Kun kerran ollaan tolloja, ollaan tolloja sitten kunnolla. En tietenkään myöskään ollut käynyt suihkussa ennen lenkkiä, joten hieno harakanperäsin kampaukseni ei ollut vain ruma lettiviritelmä vaan myös likainen sellainen. Aina ei voi voittaa, ja mun tapauksessa vielä keskivertoa harvemmin ainakin mitä tulee ulkonäköhässäköihin. Kymmenen vuotta sitten olisin varmasti kuollut häpeästä siihen paikkaan, mutta tätä nykyään voi vain todeta että sattuuhan sitä.

Lopulta kyselin hieman, että mistä mahtaisin löytää tämän aukion ja hupsista vaan olinkin kulkenut sen alapuolelta melkein heti kun olin lähtenyt kotoonta. No tulipahan nähtyä vuoret ja Mont Blanc ja paljon muutakin samalla reissulla.
Tällä viikolla olen ehtinyt myös hankkia metrokortin, käydä kyselemässä kuntosalijäsenyydestä ja viettänyt illan muiden erasmus-tyyppien kanssa, kaikki tämä täysin ranskaksi! wuhuu! En nyt sano että kaikki olisi mennyt täysin oppikirjan mukaan, mutta melkein high fiveja oon itteni kanssa toisinaan heitellyt kun olen jossain onnistunut.

Tosin erän pieni juttu häiritsee minua vielä. Vastaukseni. Mikäli joku kysyy minulta jotain, vastaan suurimmaksi osaksi yhdellä tai kahdella sanalla. Minimalismi kunniaan ja sillee. Mutta ensin jos pohdin +-30 sekuntia mikä mahtoi olla kysymys, ei siinä oikein kehtaa jäädä enää miettimään 3 minuutiksi täydellistä vastausta. Joten hätiköinti, se on puolustukseni minimaalisiin tai sitten täysin käsittämättömiin vastauksiin. Esim. kaupassa kassaneiti kysyi josko minulla on kanta-asiakaskortti. Vastaukseni ”no”. Haluaisinko sellaisen. ”no”. Melko epäkohteliasta toimintaa. Hienosti olisi pitänyt sanoa, että ei kiitos, en tarvitse sellaista koska olen täällä vain lyhyen aikaa, mutta kiitos kuitenkin. Tää kaikki ranskaksi niin takana oleva jono olisi varmasti arvostanut pientä pohdiskeluhetkeäni. Tosin samaisessa kaupassa muslimityttö kysyi mielipidettäni kummat alennuksessa olevista korvakoruista hänen pitäisi ostaa. Tajusin kysymyksen nanosekunnissa ja ehdin jopa muotoilla järkevän vastauksen ja hän osti valitsemani korvikset. Sanomattakin selvää etten ollut pukeutunut tuulipukuun tuolla kerralla. Tänne vaan ranskalaisleidit, jaan mielelläni kauneusvinkkejä, kyseenalaisia tosin niin ymmärrettävyydeltään kuin sisällöltäänkin :D


Meille muutti viime sunnuntaina myös saksalainen tyttö noin kuukaudeksi ennekuin hän muuttaa opiskelija-asuntolaan ja tilalle tulee toinen saksalainen tyttö. Juu, liukuhihnameinikiä siellä Saksassa. Hänen kanssaan puhumme ranskaa ja onneksi hän puhuu melko samalla tasolla kuin minä joten autamme toisiamme ymmärtämään mitä käsittämättömyyksiä vuokranantajamme toisinaan höpisee. Vuokranantajani pyysi minua leipomaan myös kakun uuden asukkaamme kunniaksi. Tosin maanantaille, eikä sunnuntaille kuten minä olin ymmärtänyt. No olipas kakku= omppupiirakka ainakin ajoissa valmis. Toki panikoin leipomista koko viikon, koska en tosiaan ole ollut kovin loistelias leipuri koskaan. Surullisen kuuluisa mokkapalakatastrofi kummittelee vieläkin mielessäni; perunajauho ja tomusokeripaketti muistuttavat toisiaan mutta vain toisesta niistä voi tehdä kuorrutetta mokkapaloille. No oltiin taas katastrofin porteilla, kun vuokranantajani oli sanonut että hyllyssä on sokeria, jota voin käyttää. Näytti fariinisokerilta ja maistuikin makealta. No yleensä sokeri vissiinkin sulaa kun sen sekoittaa kuuman voin kanssa. Nytpä ei. Kökkö mikä kökkö. Kenties muutamat kirosanat siinä ihan suomeksi lensivät. No päätin vaan urhoollisesti jatkaa ja toivoa parasta.

Jännityksellä odotin tuomioita piirasta leikatessa, mutta sehän olikin ihan hyvää ja kukaan ei saanut ruokamyrkytystä. Loppujen lopuksi päivän ajoissa ollut kökköpiiras onnistuikin ihan hyvin :D Seuraavaksi tosin käytän kyllä ihan normaalia sokeria, en jotain epämääräistä ruskeaa wannabe- fariinisokeria. Huomenna on illalla joku pieni tervetuliaisjuhla täällä meillä naapureille ja ystäville nähtävästi, pitää tehdä alkupaloja tarjoiltavaksi. Heheee.
-elisa